Viime viikolla kuultiin, ettei valtiosihteeri Ville Kopran vetämä paikallisen sopimisen työryhmä saanut työtään maaliin määräaikaan mennessä. Ilmeisesti työryhmän on tarkoitus jatkaa työtään tästä huolimatta. Erimielisyyksistä johtuen on kuitenkin suuri vaara, että mahdollinen jatkotyökin jää tuloksettomaksi. Tällöin lopputuloksena olisi määräysten jääminen ennalleen – jälleen kerran.
Vuodesta toiseen jatkuva varjonyrkkeily paikallisen sopimisen edistämistä koskien on turhauttavaa. Itse olen seurannut paikallisen sopimisen ympärillä käytävää keskustelua yli 20 vuotta ja se on pyörinyt pitkälti paikallaan. Juhlapuheita ja yhteisiä seminaareja on pidetty ilman sen kummempia tuloksia. Näin siitäkin huolimatta, että puolin ja toisin tunnustetaan yritysten tarpeiden ja tilanteiden eroavan suuresti toisistaan. Tämä ei anna hyvää kuvaa järjestelmästämme.
Paikallisen sopimisen konkreettinen edistäminen on kuitenkin työn ja tuskan takana. Erityisen vaikeaa näyttää olevan lainsäädännön kehittäminen. Etenemistä myös lakipuolella tarvittaisiin kipeästi. Viimeisin havainto on, ettei suuressa osassa järjestäytyneitäkään yrityksiä ole enää työehtosopimuksessa tarkoitettuja luottamushenkilöitä. Lisäksi järjestäytymättömät yritykset ovat käytännössä kokonaan paikallisen sopimisen mahdollisuuksien ulkopuolella.
On vaikea ymmärtää, miksi paikallisen sopimisen edistäminen myös lakiteitse on niin vaikeaa. Keskusteluissa palkansaajapuoli keskittyy potentiaalisten ongelmien listaamiseen ratkaisujen etsimisen sijaan. Lisäksi pientenkin edistysaskeleiden hintana vaaditaan usein mahdottomia, kuten yhden työoikeuden peruspilarin eli työnantajan tulkintaetuoikeuden kääntämistä toisin päin. Onko todella niin, että työnantajan tulisi noudattaa esimerkiksi sellaista paikallisen sopimuksen sanamuodon vastaista tulkintaa, joka johtaisi vaikkapa korvaustason kolminkertaistumiseen, kunnes tuomioistuin on todennut sen vääräksi? Tämä on jo käytännön syistä täysin mahdotonta.
Nyt olisi korkea aika rakentaa yhdessä tiekartta aikataulusta ja toimenpiteistä paikallisen sopimisen lainsäädännön saattamiseksi ajan tasalle.
Paikallisen sopimisen kohdalla tulisi muistaa, että sopimus on asiakirja, jossa molempien sopijaosapuolten tahdot yhtyvät. Jos yhteisymmärrystä ei löydy, sopimusta ei synny. Jo tehty paikallinen sopimuskaan ei ole ikuinen, vaan siitä pääsee irtisanomalla eroon. Mitään ei siis menetetä, jos annetaan paikallisille osapuolille edes teoriassa mahdollisuus järjestää asiansa sellaisiksi kuin itse parhaaksi katsovat.
Nyt olisi korkea aika lopettaa kuurupiilo ja rakentaa pikaisesti yhdessä tiekartta, jossa sovitaan aikataulusta ja toimenpiteistä, joilla paikallista sopimista koskeva lainsäädäntö saatetaan ajan tasalle. Aikaa ei ole hukattavaksi, koska aktiivisia työllisyystoimia tarvitaan kaikilla rintamilla.
Sopimisen mahdollisuuksia tulee lisätä kaikilla tasoilla. Paikallinen sopiminen tulee mahdollistaa myös niissä järjestäytyneissä yrityksissä, joissa ei ole työehtosopimuksen edellyttämää luottamushenkilöä. Lisäksi paikallinen sopiminen tulee tehdä mahdolliseksi myös järjestäytymättömille yrityksille.
Ja jos aitoja ongelmia matkan varrella tulee, ne tulee selvittää ja tarvittaessa ratkoa. Ilman uskallusta antaa edes mahdollisuutta sopia, mitään ei saada aikaiseksi. Toimivan paikallisen sopimisen edellyttämän yhteistyökulttuurin rakentaminen jää sitten paikallistason osapuolten tehtäväksi. Toki liittojen tulee sitäkin kehitystä tukea sekä jatkaa paikallisen sopimisen edistämistä myös työehtosopimusten kautta tulevilla neuvottelukierroksilla.